Mordvalaisten pukujen symboliikka
Pukeutumisella on aina ollut ja on edelleen symbolinen merkitys. Symbolilla tarkoitetaan käsitystä, joita yhteisön tai kulttuurin edustajat pitävät tosina. Niiden avulla kantaja pystyy jäsentämään tunnemaailmaansa ja käyttäytymään oikein eli kulttuurinsa määrittelemällä tavalla sekä viestimään nämä molemmat muille. Näin kulttuurin edustajat tulkitsevat ja välittävät maailmankuvaansa ja arvojaan itselleen, toinen toiselleen ja tuleville sukupolville.
Ensimmäiset yksityiskohtaiset pukukuvaukset mordvalaisista puvuista ovat 1770-luvulta. Pietari Suuren Antropologian ja etnografian (Kunstkamera) museon kokoelmissa on tuolta ajalta kaksi mordvalaista paitaa ja päähine. Noin sata vuotta myöhemmin suomalainen kansatieteilijä A. O. Heikel lähti mordvalaisten pariin tarkoituksenaan tutkia mordvalaisia rakennuksia ja kirjontaa sekä samalla kerätä esineistöä Helsingin yliopiston kokoelmiin. Matka kesti kolme vuotta ja tuotti mittavan esinekokoelman suomalaisten nähtäville.
Ersä- ja mokšamordvalaisten naisten perusvaatekappale oli valkoinen paitamekko. Se ommeltiin kahtia taitetusta kangaspalasta, jonka keskelle leikattiin pääntie ja sivuille lisättiin kankaanlevyiset hihat. Kangas oli hamppua tai puuvillaa. Kirjontakoristelu ja korut antoivat muuten yksinkertaiselle puvulle sisältöä, tekivät siitä kommunikaatiovälineen.
Ersämordvalaiset suosivat solakkaa naisvartaloa. Korkeat ja usein kartiomaiset päähineet sekä vartaloa myötäilevät ja nilkkoihin asti ulottuvat paitamekot tukivat tätä naisihannetta. Mekon pitkittäiset kirjontaraidat ja pitkät palmikon- ja vyönriipukset tehostivat vaikutelmaa. Ersäläisnaisen identiteetin näkyvin tunnus on takaliina (pulaj, pulakš eli pulokarks). Mokšamordvalaisten ihanne taas oli tukeva naisvartalo, joka saavutettiin pukemalla päällekkäin useita paitamekkoja, jotka nostettiin vyöllä lyhyeksi. Päähineet olivat matalia, neliömäisiä tai turbaanimaisia, ja jalat verhottiin useilla erivärisillä jalkaverhoilla.
Yksinkertaisia paitamekkoja käytettiin arkisin, juhliin taas puettiin kuusikirjontaraitapaita eli paita, jossa on etu- ja selkäkappaleessa kummassakin kuusi kirjontaraitaa. Morsiamilla oli juhlapaidassa neljä erityisen leveää kirjontaraitaa. Ainoastaan tyttöjen syysjuhlissa naimattomat naiset pitivät ylenpalttisesti kokonaan kirjottua päällysmekkoa (pokaj).
Tyttöjen ja naimisissa olevien naisten ero näkyi kampauksessa: tytöt kulkivat paljain päin hiukset palmikoituna. Ersäläistytön palmikossa oli komea tupsu, mokšalaistyttö taas piti otsanauhaa. Naimisissa oleva nainen taas ei saanut näyttäytyä ilman päähinettä. Painavat, ylenpalttisesti koristellut päähineet olivat vaimon raskaan elämän symboleja, vastakohta tyttöajan huolettomalle elämälle. Naimisissa oleva nainen ei saanut myöskään kulkea avojaloin, vaan jalkoihin kiedottiin useita jalkaverhoja: paksut jalat olivat niin työkyvyn kuin naisen kauneuden mittari.
Kirjontakoristelu palveli paitsi koristautumista myös toimi eräänlaisena pahan torjuntakeinona. Korut suojasivat pahalta silmältä eli silmäämiseltä ja torjuivat sairauksia. Uskomusten mukaan palmikonkoristeeseen ripustettu sianhammas antoi hyvän unen, kaulanauhaan sidottu kukonluu suojasi vilustumiselta ja pähkinät ja kaurisimpukankuoret edistivät hedelmällisyyttä. Kirjontakoristelu oli luonteeltaan kokonaisvaltaista suojelua: paitamekon pääntie, saumat ja helma ommeltiin täyteen tähti- ja ristikuvioita, eläinmaailmaan viittaavia kuvioita ”ankanräpylöitä”, ”siipiä” ja ”jäniksenkäpäliä”.
Kirjontakoristelu kertoi naisen käsityötaidosta, hänen henkisestä pääomastaan ja työkyvystään. Kirjontakoristeisten vaatekappaleiden lukumäärä saattoi olla merkki varallisuudesta. Komeat päähineet, korut, raha- ja helmikoristeet kuuluivat yksinomaan naiselle ja siirtyivät hänen jälkeensä tyttärelle. Vaikka nainen muuten oli alistetussa asemassa mieheen nähden, hänen pukunsa ja korunsa muodostivat naisen henkilökohtaisen omaisuuden, johon ei miehellä eikä tämä suvulla ollut oikeutta.
Paitsi suvun varallisuus myös itse suvun tunnusmerkki kävi ilmi naisen puvuista. Osa kirjontakuvioista muistuttaa suku- ja puumerkkejä, joita piirrettiin irtaimistoon, karjaan, työvälineisiin tai vaikkapa eräpolun merkiksi puihin. Tällaisia omistusmerkkejä oli etenkin naimisissa olevien naisten päähineissä ja hapsukoristeisissa takaliinoissa.
Ersäläisten ja mokšalaisten puvut vaihtelivat myös paikkakunnittain. Päähineiden muodot, ersäläisten takaliinat, korujen laatu, kirjontatekniikka ja värimaailma olivat paikkakuntaa paljastavia seikkoja.
Mordvalaisten naisten puvut muodostivat monimutkaisen kokonaisuuden. Ne kuvastivat naisen alistettua asemaa mordvalaisyhteisössä, nuorikkona täysin miehen ja tämän suvun armoilla. Nuoreen naisen kohdistui yhteisön odotuksia, joihin hänen oli kyettävä vastaamaan. Hän pukeutui asuun, jossa jokainen neulanpisto suojeli kantajaansa ja viestitti hänen sisäisestä arvomaailmastaan ja työkyvystään. Kihlatun tytön oli nähtävä vaivaa kapioittensa valmistamisessa, hänen oli saavutettava taidollaan ja kirjontatöittensä lukumäärällä yhteisön hyväksyntä. Henkistä pääomaa vaadittiin myös naimisiin mentäessä: morsiusitkuja esittämällä morsian hyvästelee entisen elämänsä ja anoo pääsyä uuteen. Tähän rooliin valmistauduttiin lapsuudesta lähtien. Kirjontakoristelu ei ollut vain puhdetyötä vaan selviytymiskeino, sekä sisäinen että yhteisön taholta tullut ulkoinen pakote.
Ersäläisten ja mokšalaisten väri- ja korukylläiset puvut eivät suotta saaneet osakseen tutkimusmatkailijoiden huomiota. Yhteisön harjoittama valvonta turvasi, että puvut säilyivät miltei samanlaisina vuosisatojen ajan. Muutosprosessi kiihtyi paikoitellen vasta 1930-luvulla, jolloin etenkin ersämokšalaisiin kyliin alettiin saada kirjavia ostokankaita ja luopua työläästi valmistettavista pukuparsista. Muutosta vauhdittivat kulttuurivallankumouksen pakotteet. Mokšalaisnaiset eivät täysin hylänneet kansanpukujaan, vaan mukauttivat niitä uuden ajan ja uusien vaatimusten mukaan. Kirjontakoristeisen paitamekon asema säilyi paikoitellen monivivahteisena: sitä täydennettiin uusin värikkäin vaatekappalein, jotka tekivät asusta helppohoitoisen mutta säilyttivät samalla kansallisen leiman.
Kirjontakoristelu ei ole enää joka naisen hyve eikä kirjontakuvioiden sanoma ole verrattavissa avoimeen kirjaan. Nyt kirjontakoristelu on mordvalaisten kansallista identiteettiä kuvastava symboli, eräänlainen kansallispuku, johon pukeudutaan erityistilanteissa esimerkiksi häissä ja esiintymistilaisuuksissa. Puvun koodikielen taitajia on yhä vähemmän.
Suomalais-ugrilaisten kansojen kieliä, kansanpukuja ja -musiikkia esitellään myös viron-, suomen- ja englanninkielisellä sivustolla.
Lähteitä:
Sukukansapäivien satoa. Kirjoituksia ja puheenvuoroja suomalais-ugrilaisuudesta. Castrenianumin toimitteita 57. Toim. Marja Lappalainen. Helsinki 2002. Ildikó Lehtinen: Valkoinen koivumetsä – mordvalaisten pukujen symboliikkaa. ss. 135–150.
A. O. Heikel: Mordvalaisten pukuja ja kuoseja. Trachten und Muster der Mordvinen. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Kansatieteellisiä julkaisuja 1. Helsinki 1899.
