Poluvernikit

Vironkielisillä nimityksellä poluvernikud, poluvertsikud tai Iisaku poluvernikud tarkoitetaan (entistä) kansanryhmää, joka asui Peipsin pohjoisrannan pikkukylissä ja niiden lähistöllä eli Koillis-Viron Alatagusen alueen eteläosissa.

Pitkään käytössä olleen teorian mukaan poluvernikien esi-isät olivat pakanallisia vatjalaisia, joiden jälkeläisistä lopulta tuli vironkielisiä luterilaisia, mutta vuosisatoja kestänyt prosessi eteni karkeasti esitettynä ilmeisesti suunnilleen näin:

muinaisuskoisia etelävatjalaisia > muinaisuskoisia vatjan-venäjänkielisiä > venäjän-vatjankielisiä muinaisuskoisia-ortodokseja > pääosin murtaen venäjää puhuvia ortodokseja > venäjää puhuvia sekauskoisia luterilais-ortodokseja > venäjää ja murtaen viroa puhuvia luterilais-ortodokseja > murtaen viroa puhuvia luterilaisia, joilla on uskossaan muistumia ortoksisuudesta

Aivan viime aikoina nykylingvistit, erityisesti suomalainen Petri Kallio ja virolainen Karl Pajusalu ovat kuitenkin esittäneet aivan toisenlaisiakin selityksiä lähialueiden tiettyjen itämerensuomalaisten väestöryhmien (Kukkosin murre ja varsinainen rantaviro) historiasta, Pajusalu liittyen myös poluvernikien esivanhempiin. Itse asiassa sekä Kallio että Pajusalu viittaavat Tarton yliopiston professori Tiit-Rein Viitson jo 1980–1990-luvulla julkaisemiin tutkimuksiin. Professori Pajusalu arvelee, että ns. varsinaisen rantaviron (vrt. myöhempi artikkeli tässä samassa sarjassa) puhujat olisivat olleet nykyisen Koillis-Viron pääväestöryhmä ja poluvernikit olisivat olleet tämän ryhmän eteläisin joukko.

Kieli

Alueen ihmisten kieltä on kyllä tutkittu, mutta on tutkittu erikseen viroa (esim. Mari Must) ja erikseen venäjää (esim. Helle Heiter). Paikallisten pitkään puhumaa viro-venäjä-sekakieltä ja jota muut kuin paikalliset eivät kunnolla ymmärtäneet, on valitettavasti kerätty vähän ja tutkittu minimaalisesti. Kun alueen väestön virolaistuminen eteni, niin myös kieli muuttui enemmän viron kielen kaltaiseksi ja muillekin ymmärrettäväksi.

Poluvernikien kielenparressa vironkielisiin sanoihin liitettiin venäläisiä johtimia, esim.

poluvernik	viro	suomi
julguša	julgus	“rohkeus”, vrt. julkeus
pirguša	põrgu	”helvetti”
njörjuša	nöör	nyöri, "lanka"
korvija	korv	kori
trepija	trepp	"porras"
vizija	viis	viisi
vihkabit	vihkama	vihata, vihaama-an
piime	pime	pimeä
siibulat	sibulat	sipulia
eelas	elas	eli
tulep	tuleb	tulee
igaf/iigaf	igav	ikävä
feršel	velsker	välskäri
järf	järv	järvi
kõrf	kõrv	korva
pääf	päev	päivä
veep	viib	vie, vrt. viepi
obuzed	hobused	hevoset

Historia

Vatjalaisia ja Iisakun poluvernikejä tutkineen arkeologi Priit Ligin mukaan:

Virumaan itäosan Narvajoen länsipuoliset metsät-suomaat olivat pitkään käytännössä asumattomia.

Noin vuoden 1000 paikkeilla alueelle alkoi Alatagusen keski- ja eteläosaan muuttaa Narvajoen itäpuolelta etelävatjalaisia.

1100–1200-luvuilla alueelle muutti lisää vatjalaisia.

Aina keskiaikaan saakka Alatagusen eteläosassa asui vatjalaisia.

1200–1300-luvulla joen itäpuolelle muutti yhä enemmän itäslaaveja ja alueen etelävatjalainen väestö alkoi vähitellen venäjänkielistyä. Suunnilleen samoihin aikoihin myös usko vaihtui vähitellen ortodoksiseen kristinuskoon. Ja nämä samat prosessit tapahtuivat vähitellen myös Alatagusen eteläosassa. Pikku hiljaa alueelle alkoi muuttaa myös virolaisia.

Ruotsin vallan vuosina 1600-luvulla asutus kasvoi ja valtiovalta painosti vatjan–venäjänkielistä ortodoksiväestöä siirtymään luterilaisuuteen. 1600–1700-luvuilla Iisakun seudulla asui kuitenkin kaksikielistä tai viro-venäjä-sekakieltä puhuvaa vatjalais-venäläis-virolaista väestöä, joka oli uskontunnustukseltaan ilmeisesti ortodokseja, mihin viittaa mm. suuri ortodoksisten kappelien-tsasounien määrä tällä seudulla.

Professori Karl Pajusalu viittaa siihen, ettei poluverinikien kielessä ei esiinny vatjan kielelle hyvin tyypillistä õ-äännettä ja ehdottaakin ollen samoilla linjoilla Tiit-Rein Viitsoon ja Petri Kallion kanssa, että vatjalaiset asuivat etelämpänä ja idempänä ja Suomenlahden rannikolta ulottui ainakin itäisen Virumaan keskiselle alueelle saakka asutuskiila ja siellä asui ihmisiä, joiden esi-isät olivat aikoinaan tulleet Suomenlahden pohjoispuolelta. Eli poluvernikien esivanhempien joukossa olisi samaa joukkoa kuin ns. varsinaisen rantaviron ja Inkerinmaan Kukkosin alueen kielimuodon puhujien esivanhemmat.

1700-luvulla alettiin Alatagusen eteläosissa vähitellen luterilaistua: lapset kastettiin, nuoret kävivät rippikoulun ja käytiin jumalanpalveluksissa ja ehtoollisella luterilaisissa kirkoissa. Myös vainajat haudattiin luterilaiseen tapaan. Toisaalta samat ihmiset paastosivat ortodoksisen kalenterin mukaisesti, kantoivat kaulassa ristiä, tekivät ristinmerkin ortodoksiseen tyyliin ja rukoilivat kotona ikoninurkkauksessa apua Neitsyt Marialta ja pyhimyksiltä. Muut alkoivat kutsua tätä ryhmää poluvernikeiksi (ven. полуверцы) eli ”puoliuskoisiksi”. Iisakun luterilaisessa kirkossa oli tiettävästi pitkään ikoni, jonka luona poluvernikit kävivät rukoilemassa.

1800-luvun viimeisellä neljänneksellä alkoi Alatagusen eteläosan väestö kielellisesti virolaistua, vaikka vuosisadan vaihteen venäläistämiskaudella Venäjän valtio ja ortodoksinen kirkko taistelivat (mm. perustettiin lähistölle Kuremäen eli Pühtitsan ortodoksinen nunnaluostari vuonna 1892) kovasti tätä kehitystä vastaan. Virolaistuminen tapahtui nopeammin maanviljelijöiden seuduilla, mutta Peipsin rantakylissä ja Narvajokivarren kylissä, missä elettiin pääosin kalastuksesta, muutos oli verkkaisempaa.

1930-luvun nimien virolaistamiskamppanjan aikana Iisakun seudulla virolaistettiin sekä sukunimiä että kylien nimiä. Tässä yhteydessä poluvernikien keskuksen Porskovon/Porskuvan kylän nimi muutettiin Vaiklaksi.

Mutta vielä 1930-luvulla Postimees-sanomalehti kirjoitti: siin on justkui „ise riik” Poluvernia ja ise rahvas oma keele, oma tõekspidamiste ja oma elamisviisidega. Eli ”täällä on kuin ”oma valtio” Poluvernia ja oma kansa ja sillä oma kieli, omat vakaumukset ja oma elämäntapa”. 1960-luvulle tultaessa olivat poluvernikit on lähes täysin virolaistuneet.

Kulttuuri

Poluvernikeillä oli tapana, että kaikki pojat perivät osan talosta, mikä johti siihen, että tilakoko pieneni ja pieneni ja samaten rakennusten koko, lopulta monet asunnot koostuivat vain yhdestä huoneesta ja keittiöstä. Köyhyyden takia olkikatot olivat yleisiä. Monesti ei ollut rahaa tiiliseen savupiippuun, vaan se tehtiin laudoista. Virolaistyyppisiä riihitupia ei rakennettu, vaan useammalla talolla oli yhteinen riihi.

Tavallisimmat elinkeinot olivat kalastus ja kaupankäynti. Lisätienestiä saatiin metsätöistä.

Häitä juhlittiin neljä tai jopa viisi päivää. Itkuvirret erottivat poluvernikit naapuruston virolaisista ja venäläisistä. Myös kansankalenterin juhlapäivät ja niiden vietto erosivat muista, esimerkiksi pääsiäisenä Porskovon eli Vaiklan kylän pojat ja miehet pukeutuivat ennen auringonnousua kukoiksi ja lauloivat kukkokiekuu ja sitten heille piti antaa lahjaksi kananmunia. Myös edesmenneille omaisille vietiin haudoille keitettyjä kananmunia, jotta se saattoivat osallistua pääsiäisen juhlintaan.

Iisakun museo

Iisakun museo ja sen tutkijat ja paikalliset perinteenkerääjät ovat pyrkineet tallentamaan alueen poluvernikien historiaa ja perinteitä ja museossa onkin mm. kokoelmat poluvernikien kielestä, erityisesti sanastosta, perinteisten ruokien reseptejä, tietoja köydenpunomisesta, vaatetuksesta, käsitöistä jne. HUOM! myös Iisaku Kihelkonna Muuseumi toimetised -julkaisusarjan julkaisuissa on paljon kirjallisista tietoa poluvernikeistä ja vatjalaisista.

Järuskan silta

Vuonna 2012 rakennettiin pääosin kansainvälisen vapaaehtoisryhmän voimin erikoinen katettu silta Rannapungerja-joen yli Lemmakun kylän Järuskassa. Se on ensimmäinen katettu silta koko Virossa. Sillan ainutlaatuinen liimapuurakenne yhdistää poluvernikien perinteisiä rakennustekniikoita (tappiliitännät) ja moderneja insinööritaitoja ja arkkitehtuuria. Katon ja sillan välinen ristikko on sekä kaunis että kannattelee sillan painoa ja toimii palkkien sijaisena. Idea saatiin paikallisten poluvernikien vanhasta aitta-rakennuksesta.

Kansallispuvut ja käsityöt

Museon kuvassa näkyy selvästi naisten päähine pavoi ja paita stanulka sekä sen päällä oleva hihaton komušel ja pitkä villalangasta tehty vyö. Samaten sekä naisen että miehen vaatteissa näkyy tyypillinen geometrinen koristelu ja koristelankojen värit punainen ja sininen.

Joku poluvernik-sukuun kuuluva blogija Anu on innostunut heidän käsitöistään, aivan erikoisesti värikkäistä lapasista ja niiden tekemisestä itse. Aivan erityisesti minua ilahdutti vielä postauksen ihan viimeinen lause: ”Ning erinevalt esivanematest olen õige pisut uhke ka selle üle, et olen poluvernikute järeltulija.” Eli enää poluvernik-sukuihin kuuluvat ihmiset eivät häpeä juuriaan, vaan ovat pikemminkin ylpeitä niistä. LINKKI

Vuonna 2021 teki tarttolaisen Pallas-taidekoulun lopputyönsä Iisakun seudulta kotoisin oleva Emely Sulg. Emelyn nahkatyöt saivat inspiraationsa poluvernikien juhlavaatteista. Poluvernikien vuosisatoja vanha vaatetus inspiroi nuorta tekstiilitaiteilijaa! Töistä tehtiin näyttely myös kotiseudun ihmisille eli Iisakun museoon.

Emely Sulgin nahkatöitä: LINKKI

Ruoka

Poluverinikit söivät paljon kalaa ja myös sieniä, joita luterilaiset virolaiset eivät vanhastaan syöneet. Hamppukuiduista tehtiin köysiä, mutta hamppua hyödynnettiin myös keittiössä: hamppumaito ja hampputamppi/-u, hampputamppukakku tai -leipä olivat pitkään tuttuja ruokapöydässä. Lihaa ei savustettu, vaan säilytettiin suolavedessä. Verta käytettiin erityisen verileivän valmistukseen. Kahvia ei yleensä juotu, vaan teetä tai Ivan tšaita, jota valmistettiin samovaarissa.

Marika Oolberg, Natalja Tumanova: Lohusuu vanaemade retseptid • Kokaraamat • Peipsi köögi retseptid. Рецепты кухни Причудья • Peipsi recipes. MTÜ Logovest, 2017.

Tumanova on juuriltaan alueen vanhauskoisia, mutta Oolberg on entinen Iisakun museon johtaja, joten vanhauskoisten perinneruokareseptien ohella mukaan keittokirjaan lienee päässyt hieman myös poluvernikien ruokia.

Huom! erikseen tilaamalla on Iisakun museon kautta mahdollista saada paikallisia ruokia, esimerkiksi hamppumaitoa, hampputamppua, kalaruokia ja fermentoiduista maitohorsman lehdistä valmistettua Ivan tšai -teetä. Ivan tšain suuri “renessanssi” alkoi juuri Peipsin pohjoisrannikolta joitakin vuosia sitten.

Aili Vetekaja

Aili, Aliise Vetekaja (Nõmm, myöhemmin Vetekaja-Lilhein) syntyi Kauksissa Iisakun lähellä 1913 ja kuoli Iisakussa 2011. Aili Vetekaja keräsi haastattelemalla useiden vuosikymmenten aikana Iisakun seudulta laajan aineiston murretekstejä, tietoja alueen kansallispuvuista, jalkineista, ruuista, häätavoista jne. Suuri osa näistä käsikirjoitusten (tallennettuna Iisakun museossa ja muulla) tiedoista kertoo juuri poluvernikujen historiasta, elämästä ja perinteistä. Hänen isänsä kuului vanhaan paikalliseen Fetka-poluvernik-sukuun. Yksi käsikirjoitus kuvaa Vaiklan kylää.

Vuonna 2014 Iisakun museo julkaisi omassa Alataguse suured kodu-uurijad -sarjassaan laajan, lähes 350-sivuisen teoksen: Kodu-uurija Alli Vetekaja ja tema talletatud vaimne pärand, jossa esitellään Aili Vetekajan laajaa keräystyötä ja koottuja materiaaleja.

Kirjallisuutta

Ariste, Paul: Korjamismatkal poluvertsikute maal. Eesti Kirjandus, 1930.

Erenberg, Menda: Iisaku kihelkonna venelaste – poluvertsikute – mütoloogilist terminoloogiat. Eesti Rahva Muuseumi Aastaraamat IX-X, 1934.

Iisaku Kihelkonna Muuseumi toimetised I, II ja III, 2012, 2015 ja 2018.

Jääts, Indrek: Iisaku poluvernikud.

LINKKI

Kaldmaa, Ida. Iisaku kihelkonna poluvertsikud. – Eesti Kirjandus. 1937, 309–317.

Kulakov, Dmitri, Anne Nurgamaa. Iisaku poluvernikute järglased ja nende keel. – Väikesed keeled mitmekeelses ühiskonnas. Võro Instituudi toimõndusõq 24. Võro, 2010, 113–137.

Kulakov, Dmitri ja Anne Nurgamaa, Anne: Teaduse ja rahva mälu vahel: Iisaku poluvertsikute keelest. Teoksessa: Anne Nurgamaa (koost.): Iisaku Muuseumi toimetised I, 2012.

Liiv, Otto: Vene asustusest Alutagusel kuni XVIII sajandi esimese veerandini: koos asustuse tulunduselu ja usulise seisundi vaatluskatsega päämiselt Rootsi ajal, 1929.

Ligi, Priit: Etnilistest oludest Alutagusel muinas- ja keskajal. -teoksessa: Rüütel, Ingrid (koost.) Ida-Virumaa rahvakultuurist: Saateks uusväljaandele. Trükikoda PrintBest, 2013.

Moora, Alise: Peipsimaa etnilisest ajaloost. Ajaloolis-etnograafiline uurimus Eesti-Vene suhetest. Eesti Riiklik Kirjastus, 1964.

Must, Mari: Vene-eesti kakskeelsus Kirde-Eestis. – Slaavi-läänemeresoome suhete ajaloost. Toim H. Moora, L. Jaanits. Eesti NSV Teaduste Akadeemia. Eesti Raamat,1965, 107–124.

Must, Mari: Kirderannnikumurre. Häälikuline ja grammatiline ülevaade. Toim A. Laanest. Eesti NSV Teaduste Akadeemia Keele ja Kirjanduse Instituut. Valgus, 1987.

Must, Mari: Kirderannikumurde tekstid. Eesti murded V. Toim. H. Viires. Eesti Keele Instituut, 1995.

Nurgamaa, Anne (koost.): Iisakumaa poluvernikud. Iisaku Muuseum, 2007

Nurgamaa, Anne (2019). Poluverniku keele jäljed on veel Iisaku kandis alles. Põhjarannik, 12. detsember 2019.

LINKKI

Oolberg Marika ja Tumanova, Natalja (kokku pannud): Lohusuu vanaemade retseptid: kokaraamat: Peipsi köögi retseptid / Рецепты кухни Причудья / Peipsi recipes, Vene Kultuuriselts "Logovest", 2017.

Pajusalu, Karl: Alataguse keeleline kujunemine. (Vironkielinen luento.) LINKKI

Rüütel, Ingrid (koost.) Ida-Virumaa rahvakultuurist. Trükikoda PrintBest, (toinen täydennetty painos) 2013

Sikk, Rein: Iisaku muuseum tutvustab poluvernikute kultuuri.

LINKKI 17.7.2007.

Kodu-uurija Alli Vetekaja ja tema talletatud vaimne pärand. Iisaku Muuseumi sari: Alataguse suured kodu-uurijad IV. Iisaku Muuseum. 2014.

Aili Vetekaja, Paavo Palmet, Karl Karp, Alar Tetting: Iisaku lood. II osa. Iisaku Mälestuste Kogumise Seltsing, 2006.

Viitso, Tiit-Rein: Virumaa keeled. Teoksessa Saaber, Kalju (toim.), Kogu teos Virumaa, 1996, 390–401. Lääne-Viru Maavalitsus ja Ida-Viru Maavalitsus.

Viitso, Tiit-Rein: Fennic. Teoksessa Abondolo, Daniel (toim.), The Uralic languages 1998, 96–114. Routledge.

Трусман, Ю. Ю.: Исакские полуверцы в Эстляндской губернии. Временник Эстляндской губернии, кн. II, Ревель, 1895.

Lukusuositus

Kallio, Kati; Grünthal, Riho; Saressalo, Lassi (toim.): Inkerikot, setot ja vatjalaiset: Kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2021 (Erityisesti vatjalaisia koskevat osat!)