Kielisaaret – ”vanhat” ja ”uudet”
Kielisaariksi kutsutaan virolaisten tai oikeastaan etelävirolaisten (entisiä) muusta etelävirolaisesta asutuksesta erillisiä asuinalueita nykyisen Latvian ja Länsi-Venäjän alueella. Perinteisesti on puhuttu kolmesta kielisaaresta: Kraasna maarahvas (aivan läntisimmässä osassa Venäjää, vain n. 35 km:n päässä Latvian ja Venäjän rajasta, pääosin Krasnogorodskojen kauppalan ja Opotškan kaupungin välissä), Leivu maarahvas (pohjoisessa, hyvin lähellä Viron ja Latvian rajaa Alūksen ja Gulbenen seudulla) ja Lutsi maarahvas (Itä-Latviassa Ludzan kaupungin seudulla).
Kielisaarten kielten kuolema
Ensimmäisenä kielisaarista sulautui kielellisesti ympäristöönsä ilmeisesti Kraasna maarahvas 1900-luvun puolivälissä, ellei jo aikaisemminkin. Tosin virolainen tutkija ja perinteenkerääjä Paulopriit Voolaine, joka vieraili kraasnalaisten asuinalueilla vuosina 1952 ja 1966, on tehnyt muistiinpanoihinsa merkintöjä vielä joidenkin kraasnalaisten jälkeläisten jonkinlaisesta kielimuodon tuntemisesta ja Tarton yliopiston tutkijat löysivät vuonna 2004 joitakin hajanaisia merkkejä kraasnalaisista Ivatsovan kylässä.
Viimeinen tunnettu leivun puhuja oli Anton Bok (1908–1988) Pajušillan eli Kārklupen kylästä nykyisen Lejasciemsin kunnan alueelta.
Viimeisiä aktiivisia lutsin puhujia oli Antonina Nikonova (1898–1983), joka puhui Lielie Tjapšiin eli Sūre-Tsäpsiqin eli Jāni kylässä lutsin kieltä vielä lapsenlapselleen Nikolajs Nikonovsille (1944–2006). Myös Nikolajsin vuonna 2014 kuolleella vaimolla Antoņina Nikonovalla oli jonkinlaista lutsin kielen tuntemusta.
Kirjoitan vielä jatkossa myöhemmin artikkelin kraasnan kielestä ja Kraasna maarahvaasta ja leivun kielestä ja Leivu maarahvaasta sekä erillisen tekstin lutseista, lutsin kielestä ja lutsien tutkijasta ja lutsin kielen ja kulttuurin henkiin herättäjästä, tunnetun lutsilaisen suvun jälkeläisestä, kielentutkija Uldis Balodisista.
Maarahvas
Maarahvas ja maakeel ovat sanoja, joita virolaiset käyttivät ennen kuin termit eestlased ja eesti keel tulivat vieraiden kielten esimerkin mukaisesti käyttöön myös virolaisten keskuudessa. Ensimmäisen kerran vironkielisessä tekstissä termiä eesti käytti Johan Voldemar Jannsen 5.6.1857 Perno Postimees -sanomalehden ensimmäisen numeron puhuttelussaan lehtensä lukijoille, virolaisille: ”Tere, armas eesti rahvas!” Tämän jälkeen termit Eesti, eestlased ja eesti keel syrjäyttivät nopeasti vanhemmat, pitkään käytössä olleet termit maarahvas ja maakeel. Mutta vielä pitkään, osittain tänäänkin, erityisesti kielisaarista puhuttaessa käytetään ilmauksia Kraasna maarahvas, Leivu maarahvas ja Lutsi maarahvas. Ja ”uusistakin” kielisaarista puhuttaessa käytetään ehkä yllättäen juuri maarahvas-termiä, vrt. Heiki Valk 2021: Adsele maarahvas ja Uldis Balodis 2023: Räisaku maarahvas.
Kaikkien kolmen em. kielisaaren tapauksessa on niissä puhuttu kielimuoto jo kuollut, mutta kielentutkijat, kansanperinteen jne. tutkijat ehtivät onneksi kerätä materiaaleja ja tietoja, ennen kuin viimeiset kielenpuhujat kuolivat. Asialla olivat pääasiassa virolaiset tutkijat, mutta myös suomalaiset ja latvialaisetkin. Vrt. kirjallisuusluettelo tämän tekstin lopussa!
Uudet kielisaaret?
Viime vuosina on herännyt taas uutta kiinnostusta kielisaaria kohtaan. Voisi oikeastaan nimittää käänteentekeväksi jollei jopa maata järisyttäväksi vuonna 2021 ilmestynyttä virolaisen kielitieteellisen ESUKA-aikakauskirjan numeroa Vol 12 No 2 (2021). Kyseisessä julkaisussa ilmestyi useiden eri tutkijoiden – eri maista ja eri tieteenalojen edustajien – artikkeleita, joita yhdisti ainakin yksi uusi faktatieto: itämerensuomalaisia kielisaaria on ilmeisesti ollut nykyisen Latvian alueella (ja muuallakin) selvästi aiempia oletuksia enemmän. Tai kuten Uldis Balodis ja Karl Pajusalu kirjoittavat tämän artikkelikokoelman johdantoartikkelissa (artikkeli: Introductory survey of the South Estonian language islands): ”Other communities beyond just these three may have existed – and likely did exist – either as part of or separate from them.” LINKKI
Latvialainen lingvisti (Latvian yliopiston latvian kielen instituutti) FT Anna Stafecka todistaa omassa tutkimuksessaan (Anna Stafecka: Possible traces of Finnic influence in Latvian subdialect phonetics and morphology), että latvian kielen murteiden sekä fonologiset että morfologiset tutkimukset ja niiden pohjalta tehdyt geolingvistiset kartat osoittavat itämerensuomalaisesta vaikutuksesta useissa eri latvian murteissa eri puolilla nykyistä Latviaa. Aivan uusia tai lähes uusia alueita, joista todisteita tällaisesta vaikutuksesta on, ovat hänen ESUKAssa ilmestyneen tutkimuksensa mukaan Preiļin kaupungin ympäristö Latgalessa ja Cesvainen kaupungin seutu hieman keskemmällä Latviaa.
Vuosikymmeniä virolais–latvialaisia kieli- ja kulttuurisuhteita tutkinut virolainen lingvisti FT Lembit Vaba puolestaan todistelee ESUKAn artikkelissaan (Latvian place names and dialects: A relevant source for the exploration of the Vidzeme South Estonian language) nimistötutkimuksen ja latvian/latgalin kielen murretutkimuksien avulla, että tunnettujen Ilzenen, Lejasciemsin ja Zeltiņin lisäksi pohjoisimmasta Latviasta löytyy viitteitä leivuista myös em. kylien naapurialueilta: Zvārtava, Gaujiena, Trapene, Alsviķi, Kalncempji ja Anna. Toisaalta Lembit Vaban tutkimukset osoittavat, että huomattavasti etelämpää eli Madonan seudulta Keski-Latviasta löytyy samoin keinoin selviä viitteitä entisestä etelävironkielisestä asutuksesta.
Suomalainen lingvisti FT Petri Kallio (Helsingin yliopisto) osoittaa ko. ESUKAssa julkaistussa tutkimuksessaan (The Position of Leivu), että nimenomaan juuri leivun kieli on aikaisemmista arveluista ja tutkimustuloksista poiketen ensimmäisenä eronnut kaikista muista etelävirolaisista kielimuodoista.
Virolainen arkeologi FT Heiki Valk (Tarton yliopisto) esittää ESUKAn artikkelissaan (LINKKI Finnic language islands in eastern Latvia: Archaeological background and perspective) arkeologisen aineiston perusteella, että leivut olisivat viimeinen jäänne itämerensuomalais-balttilaisesta sekaryhmästä, joka asui etelävirolaisten ja (salatsin)liiviläisten välillä: “The Leivu language island west of Alūksne may be the last descendants of this population, formed by the merging of a Finnic substrate and Latgalian superstrate and standing between the Estonians and Livonians. The borders of this Finnic area in northern and northeastern Latvia – adiverse network of communities, existing in parallel with Latgalian ones and based on various ethnic components – are difficult to determine, as archaeological traces of its cultural pattern in the 12th–14th centuries have much in common with the Latgalians despite definite peculiarities.”
Artikkelissaan Heiki Valk myös todistelee, että leivujen tapauksessa ei ehkä olekaan kyse siitä, että ihmiset olisivat siirtyneet myöhemmin muualle (eli kielisaareen) alkuperäiseltä asuinalueeltaan, vaan etelävirolainen asutus olisi alun perinkin ulottunut ainakin ”leivujen verran” etelämmäksi.
Ja jo ko. artikkelikokoelman johdanto-osassa myös Pajusalu ja Balodis toteavat: ” - - - discusses evidence suggesting that Leivu is indigenous to Latvia rather than the result of later migration of South Estonian speakers from Estonia.”
Toinen ESUKAn em. erikoisnumeron toimittajista on ulkolatvialais-ulkolutsilainen kielentutkija FT Uldis Balodis (Tarton yliopisto ja Liivin instituutti). Hän todisteli hieman myöhemmin eli vuonna 2023 ilmestyneessä artikkelissaan Rēzeknen alueen virolaisten ihmisten sukunimien pohjalta syntyneitä paikannimiä ja vuoden 1772 revisiokomission nimiluetteloa tutkimalla, että myös Rēzeknen (lutsiksi: Räisaku) seudulla Latgalessa on ilmeisesti ollut etelävirolaista asutusta. Balodis käyttää näistä ihmisistä artikkelissaan termiä Räisaku maarahvas.
Räisaku_maarahvas_Estonian_traces_in_central_and_southern_Latgale?email_work_card=title
Lopputulos vai välitilinpäätös?
Eli eri teitä, eri tieteenalojen tutkijat eri maista ovat päätyneet teorioihin, joiden mukaan etelävirolaisia kielisaaria olisikin ehkä tai jopa ilmeisesti ollut useampia kuin alussa mainitsemani kolme. Ja silloin päädytään taas pohtimaan, olisiko ollut kyse erillisistä ”saarista” vai olisiko etelävirolainen asutus ulottunut etelämmäksi ja ollut yhtenäisempää (ei siis ainakaan kaikki erillisiä ”saaria”) kuin on totuttu arvelemaan (vrt. Heiki Valkin artikkeli). Ja toisaalta pohtimaan, olisiko ollut mahdollista, että tietyt heimot, kansanryhmät olisivatkin olleet monietnisiä niin, että niissä olisi voitu puhua sekä balttilaista että itämerensuomalaista kielimuotoa (vrt. esim. Heiki Valkin artikkeli)?
Avoimia kysymyksiä on siis useita eikä kaikkien eri tieteenalojen tutkijoiden teoriat, tutkimustulokset ole täysin yhteensovitettavia. Toivottavasti lisätutkimus ja aika tuovat vastauksia näihin kysymyksiin.
Lukusuositus
Uldis Balodis and Karl Pajusalu (Külalistoimetajad / Guest Editors): Uurimusi lõunaeesti keelesaartest / Studies on the South Estonian language islands (Leivu, Lutsi, Kraasna). ESUKA–JEFUL 12–2 2021. Eesti ja soome-ugri keeleteaduse ajakiri – Journal of Estonian and Finno-Ugric Linguistics. Erinumber / Special Issue.
Kirjallisuutta
Mets, Mari, Haak, Anu, Iva, Triin, Juhkason, Grethe, Kalmus, Mervi, Norvik, Miina, Pajusalu, Karl, Teras, Pire, Tuisk, Tuuli, Vaba, Lembit: Lõunaeesti keelesaarte tekstid. (Eesti murded IX). Eesti Keele Instituut, 2014.
Pajusalu, Karl, Hennoste, Tiit, Niit, Ellen, Päll, Peeter, Viikberg, Jüri: Eesti murded ja kohanimed. III trükk. EKSA, 2020.
Uldis Balodis and Karl Pajusalu (Külalistoimetajad / Guest Editors): Uurimusi lõunaeesti keelesaartest / Studies on the South Estonian language islands (Leivu, Lutsi, Kraasna). ESUKA–JEFUL 12–2 2021. Eesti ja soome-ugri keeleteaduse ajakiri – Journal of Estonian and Finno-Ugric Linguistics. Erinumber / Special Issue.
Uldis Balodis: Introductory survey of the South Estonian language islands. Teoksessa: Journal of Estonian and Finno-Ugric Linguistics / Eesti ja soome-ugri keeleteaduse ajakiri, 2021.
Uldis Balodis, Helle Metslang, and Gunta Klava: The South Estonian language islands in the context of the Central Baltic area. Teoksessa: Journal of Estonian and Finno-Ugric Linguistics / Eesti ja soome-ugri keeleteaduse ajakiri, 2021.
Uldis Balodis: Räisaku maarahvas. Estonian traces in central and southern Latgale. Teoksessa Eva Saar, Miina Norvik, Eva Velsker (Ed.). Tartu Ülikooli Lõuna-Eesti keele- ja kultuuriuuringute keskuse aastaraamat XXI–XXII. Pühendusteos Karl Pajusalule 60. sünnipäevaks. Tartu Ülikool kirjastus, 2023.
Petri Kallio: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. Virittäjä 110(1), 2006.
Petri Kallio: Kantasuomen konsonanttihistoriaa. Teoksessa: Jussi Ylikoski & Ante Aikio (eds.), Sámit, sánit, sátnehámit: Riepmočála Pekka Sammallahtii miessemánu 21. beaivve 2007 (Mémoires de la Société Finno-Ougrienne 253), Société Finno-Ougrienne, 2007.
Petri Kallio: The Diversification of Proto-Finnic. Teoksessa: Joonas Ahola & Frog (eds.), Fibula, Fabula, Fact: The Viking Age in Finland (Studia Fennica Historica 18), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014.
Petri Kallio: The Language Contact Situation in Prehistoric Northeastern Europe. Teoksessa: Robert Mailhammer, Theo Vennemann & Birgit Anette Olsen (eds.), The Linguis-tic Roots of Europe: Origin and Development of European Languages (Copenhagen Studies in Indo-European 6), Museum Tusculanum Press, 2015.
Petri Kallio: Ensitavun diftongit kantasuomessa. Teoksessa: Sampsa Holopainen & Janne Saarikivi (eds.), Perì orthótētos etýmōn: Uusiutuva uralilainen etymologia (Uralica Helsingiensia 11), Société Finno-Ougrienne, 2018.
Petri Kallio: Suomalaiset eteläviroa tutkimassa. Teoksessa: Eva Saar, Miina Norvik ja Eva Velsker (eds.): Pühendusteos Karl Pajusalule 60. sünnipäevaks. Tartu Ülikooli Lõuna-Eesti keele- ja kultuuriuuringute keskuse aastaraamat XXI-XXII, 2023.
Valter Lang: Läänemeresoome tulemised. (Muinasaja Teadus 28). Tartu Ülikooli Kirjastus, 2018.
Valter Lang: Homo Fennicus. Itämerensuomalaisten etnohistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020.
Karl Pajusalu: Etelä-Viron murremaisemat uudessa valaistuksessa. Julkaisussa Sananjalka 41(1), 1999.
Karl Pajusalu: Die südestnischen Schriftsprachen und ihr dialektaler Hintergrund. Julkaisussa Ural-Altaische Jahrbücher: Neue Folge 20. 86–100, 2006.
Karl Pajusalu: Keelesaared. Teoksessa: Karl Pajusalu, Tiit Hennoste, Ellen Niit, Peeter Päll & Jüri Viikberg: Eesti murded ja kohanimed. 3. ed., 2020.
Tartu Ülikooli Lõuna-Eesti keele- ja kultuuriuuringute keskuse aastaraamat IV, 2004
Tiit-Rein Viitso: Läänemeresoome murdeliigenduse põhijooned. Keel ja Kirjandus 28 (7), 1985.
© M.A. Castrénin seura
© Tapio Mäkeläinen