Johdanto

Idean synty

Kesällä 2023 suunnittelin ja vedin M.A. Castrénin seuran ryhmälle kulttuurimatkan itäiseen ja eteläiseen Viroon. Matkan aikana kävimme mm. Viron kansallismuseossa Tartossa ja Viljandin perinnemusiikin keskuksessa konsertissa (vähän itsekin laulaen) sekä pistäydyimme nopeasti Tarton yliopistossakin kuuntelemassa luentoa. Ja meillä oli Tartossa tunnelmallinen illanvietto konsertteineen ja ruokineen kaupungissa asuvien marilaisten kanssa. Matkan selkärangan muodostivat kuitenkin järjestyksessä Iisakun seudun poluvernikut, kodavereläiset, võrokõsõt eli võrolaiset, setot ja mulgit.

Jo matkan aikana aloimme suunnitella, että samantapaiset matkat voisi tehdä lähivuosina myös sekä Länsi-Viroon (kesällä 2025 tehdäänkin Kihnu, Muhu ja Sörve -matka!) että Latviaan. Kävi selväksi, että kiinnostusta Suomessa olisi, mutta tietoa – varsinkin suomen kielellä – on kovin vähän. Vaikka sekä Viro että Latvia ovat pinta-alaltaan paljon Suomea pienempiä, niin eivät suinkaan täysin homogeenisiä. Paikallinen kulttuuri ja perinteinen elämäntapa ovat kokeneet viimeisen 20–30 vuoden aikana renessanssin ja uuden kukoistuksen ja uusia järjestöjä, museoita, instituutteja, festivaaleja, nähtävyyksiä jne. on syntynyt runsaasti kummassakin maassa. Jopa paikalliset kielimuodotkin ovat monin paikoin kokeneet melkoisen elvytyksen tai suorastaan uudelleensyntymisen. Kiinnostus vuosikymmeniä väheksyttyjä ja jopa halveksittuja kielimuotoja (murteita ja kieliä) kohtaan on kasvanut niin, että niitä opetetaan sekä lapsille että aikuisille, julkaistaan aapisia, lukukirjoja, työvihkoja, sanakirjoja, lyriikkaa ja proosaa sekä musiikkia, tehdään lehtiä, teatteria ja elokuviakin. Virossa on suosituimmalla valtiollisella radiokanavalla säännöllisesti radiouutisia seitsemällä eri paikallisella kielellä/murteella jne. jne.

Jotain tarttis tehrä!

Totesimme kesällä 2023 yhteistuumin, ettei tilanne ole hyvä, vaan Suomessakin pitäisi tietää esimerkiksi…

kuinka ulkolatvialainen ja ulkolutsilainen kielentutkija Uldis Balodis on tehnyt jo kuolleelle lutsin kielelle kirjaimiston, aapisen ja lukemiston,

miten musiikinopettaja Heli Kendra voitti Viron romaanikäsikirjoituskilpailussa vuonna 2021 toisen palkinnon romaanillaan Kärkä, jonka kieli ei ole viroa eikä suomea, vaan jotain niin kuin niiden välistä, muttei ihan sitäkään, vaan Viron pohjoisrannikon eli Kuusalun ihmisten perinteistä rantakieltä,

kuinka mulgit saivat vihdoinkin kesällä 2023 upean elämyskeskuksensa,

miten kihnulaiset, liiviläiset, mulgit, setot ja võrolaiset/võrokõsõt perustivat omat instituuttinsa,

kuinka Kodavereen perustettiin perinnekeskus,

miksi jo yli sata vuotta sitten kuolleella salatsinliivin kielellä on julkaistu jo useita runokokoelmia,

miten…

Tarinoita on kymmeniä ja yritän kertoa ne niin, että kunnioitamme myös paikallisten ihmisten työtä, tunteita ja kulttuuriperinteitä. Toisaalta myös niin, että asioista kiinnostunut, mutta toistaiseksi vielä vähän tietävä suomalainen (tai muu suomea taitava) saisi jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä Viron ja Latvian eri itämerensuomalaisten kansanryhmien keskuudessa nyt tapahtuu, mistä löytyisi ja saisi lisätietoa. Ja myös siitä, minne itse voisi mennä tutustumaan/katsomaan/kokemaan paikan päälle, sillä lähes joka seudulla on nykyisin omat museot, tapahtumat, järjestöt, käsityöläisensä, kirjailijansa, muusikkonsa, perinneruokansa ja -juomansa sekä perinnekahvilansa/-ravintolansa jne., joiden tuotteita ostamalla, toimintaa tukemalla tuemme samalla myös perinteisen kielen, elämänmuodon ja kulttuurin säilymistä ja renessanssia. Ja kielenparren ja perinnekulttuurin eri osien opetusta ja perinteiden siirtoa seuraaville sukupolville.

Syksystä 2024 alkaen julkaisemme joka kuukausi uusia artikkeleita jostakin itämerensuomalaisesta kansanryhmästä Virossa ja/tai Latviassa. Artikkeleita on tulossa 24 kpl sekä vielä johdanto ja jälkisanat.

Kommentit, kysymykset ja korjaukset ovat enemmän kuin tervetulleita.

Teksteistä vastaa vain ja ainoastaan Tapio Mäkeläinen, tosin usein viitataan eri tieteenalojen tutkijoiden ja perinteentuntijoiden kirjoituksiin sekä kyseisen kansanryhmän omien jäsenten kirjoituksiin, sanomisiin tai mielipiteisiin.

Ongelmalliset termit

Kieli

Lähes joka artikkeleissa toistuu sana kieli tai pikemminkin: keel, kiel, kiil ja kiil (nom.) keele (gen.) sekä kiil (nom.) kiäle (gen.) jne. Kielen ja murteen rajanveto ei enää ole helppoa, koska nykyisin lingvististen seikkojen rinnalla ja usein ohikin määrääviä ovat kulttuuripoliittiset, ideologiset ja jopa ulkopoliittiset kysymykset. Lähes jokainen suomalainen tietää, että ruotsalainen ja norjalainen ymmärtävät hyvin toisinaan, vaikka puhuvatkin kumpikin omaa äidinkieltää eikä Malmöstä Kööpenhaminaan matkustavalla paikalliselle tule ymmärtämisvaikeuksia naapurimaassa. Eli ruotsi, norja ja tanska ovat virallisesti eri kieliä, mutta lähinnä historiallisista ja poliittisista syistä.

Ja poliittisista ja historiallisista syistä saksaksi kutsutaan kieltä, mitä puhutaan Hampurissa, Münchenissä, Wienissä ja Zürichissä sekä Sveitsin vuoristokylissäkin, vaikka nämä ”saksat” sekä sanastoltaan että erityisesti ääntämykseltään poikkeavat toisistaan hyvinkin voimakkaasti.

Toisaalta Jugoslavia oli itsenäinen valtio 1918–2003 ja suurin osa sikäläisistä puhui äidinkielenään kieltä, joka tunnettiin vuosikymmeniä nimellä serbokroatia. Nykyisin meillä ei enää ole Jugoslaviaa, vaan itsenäiset valtiot Serbia, missä puhutaan serbiaa, Kroatia, missä puhutaan kroatiaa, Montenegro, missä puhutaan montenegroa ja Bosnia ja Hertzegovina, missä suurin osa asukkaista puhuu bosniaa. Ennen kaikki samat ihmiset puhuivat serbokroatiaa!

Eräs kuuluisa kielitieteilijä on sanonut, että kieli on sellainen murre, jonka puhujilla on oma armeija ja oma laivastonsa…

Jo 1970–1980-luvulla alkoi Virossa paikalliskulttuurien renessanssi, mikä vain vahvistui 1991 jälkeen, kun Viron itsenäisyyden uusi kausi oli alkanut. Tällä hetkellä (2024) Viron yleisradio lähettää viron kirjakielen lisäksi paikallisuutisia seitsemällä eri paikallisella viron kielen murteella, kielimuodolla tai kielellä – miten vain haluatte niitä kutsua. Aapisia, äidinkielen lukukirjoja, kotiseutuopin oppikirjoja, muita oppimateriaaleja, runokirjoja jne. on ilmestynyt vieläkin useammalla paikalliskielellä: haani (Haanjamaa), hiiu (Hiidenmaan), kihnu, kodavere, muhu, mulgi, põhjarannik/rannakeel (Kuusalu), seto, sörve, tartu ja võro. Sanakirjojakin on ilmestynyt jo useita: Mulgi sõnastik (2013), Hiiu sõnaraamat (2015), Seto sõnastik (2016), Kihnu sõnaraamat (2016), Idamurde sõnaraamat (vrt. kodavereläiset, 2016), Kuusalu rannakeele sõnaraamat (2019), Vanapärase Võru murde sõnaraamat (2011), Seto eripäraste sõnade sõnaraamat (2020) sekä Võro-eesti synaraamat (2002) ja Eesti-võro sõnaraamat (2014). Ja parhaillaan on tekeillä ainakin laajat mulgin kielen, seton kielen ja võron kielen sanakirjat ja varmaan muitakin. Ja viron kirjakielellä kirjoitettu perusteellinen võron kielen kielioppi ilmestyy jo keväällä 2025. Lehtiä, lauluja, runokokoelmia, proosaa, näytelmiä, äänilevyjä… luettelo vain kasvaa vuosi vuodelta. Ja muuten Viron viimeisimmissä virallisissa väestölaskennoissa on myös kysytty, mitä muuta virolaista kielimuotoa ihminen viron kirjakielen ohella osaa. Ja yllättävän moni osaa!

Kyllähän meilläkin ainakin raumalaisten mielestä on olemassa rauma giäl, Heli Laaksosen lounaismurteiset kirjat ovat hyvin suosittuja ja Helsingin slangikin tuntuu yhä vielä elävän, joten asia ei liene meillä Suomessakaan täysin tuntematon. Ja muistan vielä hyvin, kuinka Aku Ankkoja tai Asterixejä aikoinaan julkaistiin useilla eri murteilla.

Virossa ja erityisesti Etelä-Virossa tuntuu asiaan kuitenkin suhtauduttavan vakavammin kuin meillä Suomessa ja siihen on ihan selvät sekä historialliset että kielitieteelliset syynsä. Virossa eli vuosisatojen ajan rinnakkain kaksi omaa kirjakieltä: Tallinnan kirjakieli ja Tarton kirjakieli eli kun uskonpuhdistus levisi nykyiselle Viron alueelle, kuuluivat hallinnollisesti Pohjois-Viro ja Etelä-Viro ei yksiköihin, välillä jopa eri valtioihinkin, joten syntyi pohjoisvirolainen ja etelävirolainen kirjakieli, jotka varsin merkittävästi erosivat toisistaan. Uusi testamentti ehti ilmestyä ensin Tarton kirjakielellä (1686), mutta Tallinnan kirjakielen voittokulku alkoi siitä, kun koko Raamattu ilmestyi 1739 sillä kirjakielellä eikä tartonkielistä koko Raamattua koskaan ilmestynyt. Uskonnallisia tekstejä Tarton kirjakielellä ilmestyi kuitenkin vielä pitkin koko 1800-lukua.

Kielihistoria osoittaa, että eteläviron edeltäjä erkani ensimmäisenä muista itämerensuomalaisista kielistä omille teilleen, joten etelävirolaisten kielimuotojen ja viron kirjakielen ero on periaatteessa huomattavasti suurempi kuin esim. suomen itä- ja länsimurteiden välinen ero. Ja siis hyvin vanha! Toisin sanoen Viron alueella olikin aikoinaan tarvetta kahdelle eri kirjakielelle eikä tuo tarve ole vieläkään täysin kadonnut.

Niillä alueilla, joissa Virossa ja Latviassa seuraavan kahden vuoden aikana liikumme monet tai ainakin muutamat paikalliset ihmiset puhuvat viron tai latvian ohella muutakin – ja paikallista – kielimuotoa, jota he useimmiten kutsuvat ”kieleksi”. Osa kielitieteilijöistä – mutta eivät kaikki – voivat olla sitä mieltä, että tiukasti lingvistisestä näkökulmasta katsoen kyse ei ole kielestä, vaan murteesta, mutta paikallisilla ihmisilläkin on oikeus mielipiteeseensä, varsinkin kun kyse on heidän itse käyttämästään kielimuodosta, joten on aivan oikein kutsua sitä myös kieleksi. Niin minäkin näissä 26 tekstissäni teen. Enkä ole ainakaan täysin väärässä.

Asuinalue

Mikä on Suomen suurin saamelaiskylä? – Oikea vastaus on Oulu. Kolmanneksi eniten Suomessa saamelaisia asuu Rovaniemellä ja viidenneksi eniten Helsingissä. Samantapaisiin vastauksiin päädymme, jos kysymme, missä päin Latviaa asuu eniten liiviläisiä, miten setoja voi olla muka jopa 15 000 ja ehkä ylikin, kun Setomaan kunnassa asuu vain noin 3 200 asukasta tai miksi niin paljon kihnulaisia asuu Pärnussa ja Tallinnassa?

Kihnulaisten, liiviläisten, mulgien, setojen, sörulaisten, võrolaisten jne. (viimeiset) perinteiset asuinalueet ovat nykyisin syrjäseutuja. Opiskelemaan lähdetään suuriin kaupunkeihin ja niistä löytyy usein myös työpaikka ja (avio)puoliso. Kotiseudulla käydään kesäisin ja juhlapyhien aikana katsomassa vanhempia, isovanhempia ja muita sukulaisia sekä lapsuudenystäviä. Tavallinen tallinnalainen tai riikalainen voi vain kerran kesässä muutamaksi päiväksi paljastua kiihkeäsydämiseksi setoksi tai liiviläiseksi osallistuessaan elokuun ensimmäisenä lauantaina Setomaan kuningaskunnan päiville Kaakkois-Virossa Setomaalla tai Liivin kansallispäivän juhliin Mazirben eli Irēn kylässä Kuurinmaan rannikolla. Toisaalta hän voi myös käydä joka viikko Tallinnassa tanssimassa kansallispuvussa setojen kansallistansseja tai Riiassa osallistua liiviläiskuoron harjoituksiin.

Alkuperäiskansa

Kolmas ongelmallinen termi on alkuperäiskansa (ja alkuperäiskieli). Erityisesti setot ja võrokõsõt Virossa ja Kuurinmaan liiviläiset Latviassa ovat viime vuosina ryhtyneet puhumaan omista kansanryhmistään oman asuinalueensa alkuperäiskansoina. He kyllä käyttävät ko. termiä hieman eri tavoin ja hieman eri vivahteilla kuin esim. Amerikan alkuperäiskansat tai Australian aboriginaalit, mutta tällaiset ilmaukset ovat jo ehtineet herättää huomiota, osittain negatiivistäkin sellaista. Itse asiassa kyseiset kolme itämerensuomalaista kansaa/kansanryhmää haluavat korostaa sitä, etteivät he ole tulleet nykyisille asuinalueilleen sotaisina valloittajina vaan ovat jo ehkä muutaman tuhatta vuotta asuneet samoilla asuinsijoillaan ja joutuneet itse useiden ulkopuolisten kansojen ja valtioiden valloittamiksi ja alistamiksi sadoiksi vuosiksi. Eivätkä he kiellä sitä mm. arkeologien tutkimuksista esille tulevaa tosiasiaa, että Itämeren itärannalla asui jo ennen tulevien itämerensuomalaisten tai tulevien balttien tai germaanien esi-isien saapumista ihmisiä, joiden kielistä löytyy merkkejä ilmeisesti nykyisestä paikannimistöstä ja joiden geeniperimästä pieni osa on säilynyt osana nykyisten virolaisten ja latvialaisten geenistöä.

Kielten ja kansojen/kansanryhmien/heimojen nimet

Varmaan on jo käynyt ilmi, ettei tämäkään ole ihan helppo asia, vaan termistö kaipaa selittämistä, yhtenäistämistä ja myös ”puhdistamista” vanhoista mm. viron- ja saksankielisistä muinaisjäänteistä. Jatkossa käytän pääosin ko. kansanryhminen ja niihin kuuluvien henkilöiden itse käyttämiä termejä omasta kielestään, omasta kansanryhmästään ja omasta asuinalueestaan. Ja tarjoan niistä myös mielestäni sopivia suomenkielisiä versioita, jos ”suomenkielistämiseen” on tarvetta. Ja kerron, miksi muutamat vanhat nimitykset olisi vihdoinkin syytä heittää roskakoriin. Eli kunnioitetaan kansanryhmien omia termejä ja samalla myös ihmisten tunteita. Ja ne ”omat” termit muuten sopivat yleensä paljon paremmin suomalaisen suuhun, joka on tottunut puhumaan vokaalisointukieltä kuin (pohjois)virolaisen suuhun, jolla on vaikea esimerkiksi ääntää sanan Setomaa toisessa tavussa vokaalia o, kun viron kirjakielessä ei sellaisia sanoja yleensä ole. (Tiedän jo nyt, että muutamat oikeakielisyysihmiset Suomenlahden kummallakin puolella ovat erimieltä ainakin joistakin esittämistäni termeistä, mutta vaikka tunnenkin tämänkin alan ihmisiä kummaltakin puolen lahtea, niin tärkein ohjenuorani on kuitenkin paikallisten itsensä käyttämät nimet ja termit.)

Vielä tämän johdantotekstin lopuksi Wienin yliopiston fennougristiikan professorin Johanna Laakson artikkeli vuodelta 2017 siitä, millaista kieltä esivanhempamme ehkä puhuivat 2000 vuotta sitten: kielioblog.wordpress.com/tag/kantasuomi

Seuraavien 25 artikkelin taustaksi suosittelen Valter Langin kirjaan perehtymistä!

LUKUSUOSITUS

Valter Lang: Homo Fennicus: Itämerensuomalaisten etnohistoria. (Läänemeresoome tulemised, 2018.). Suomentanut Hannu Oittinen. Kirjokansi, 276. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020.

Ja kommenttina Janne Saarikiven asiantunteva ja kriittinenkin Valter Langin kirjan esittely.